Runoilua

7. helmi, 2016

Matkan varrella kohdattua itsenäistymisen tuskaa ja identiteetin rakentumista runollisesti ilmaistuna...

KUKA MINÄ OLEN?

Miten voi rakentaa,
jos pohjatyöt heikosti tehty on?

Asetat paalun ja toisenkin, mutta ne uppoaa,
pohjamutaan syvimpään.

Et tahdo nähdä, mikä totuus on,
vaan tuot paalun uuden tään,
isket sen vanhaan pohjaan pettävään.

Kannat ja tuot aina vain uusia paaluja,
entisten päälle.

Ja luulet, että jos tarpeeksi kannat,
perustan heikon vahvaksi saat.

Junttaat ja paalutat,
mutta hetteen päälle
et voi rakentaa mitään pysyvää.

Hetken se kantaa
kunnes huojuen periksi antaa,
kaatuu, romahtaa.

Ihmettelet,
miksi taas kävi näin?
Ja palikoita kasaat läjäpäin,
sinne, tänne, tuonne.

Tilkkimistä kaipaa tuo ja tuo.
Et ajatustakaan sille suo – kannattaako?

Kunnes viimein väsyt kaikkeen tähän.
Et jaksa kättäsi nostaa,
saati jalkaasi heilauttaa.

Ymmärrät, tien päähän on tultu on tähän.
Huudat - 'Minä en ole tuo!'

Katsot peiliin ja kysyt
'Kuka minä olen?'

Vastaan katsoo silmät kertoen,
'En tiedä, kuka olen!'

Silloin tuska valtaa mielen,
itku huutaa kurkussa ulospääsyä.

Anna sen tulla! Anna sen tulla!

Ja se tulee. Oi Luoja, onneksi se tulee..

Valan kyynelillä mieltä tähän,
jotta selvemmin voisin eteenpäin nähdä.

Kyyneleet virtaa,
tuska ulos puskee,
padot murtaa.

Ulos tulkaa,
kaikki tunteet!

Kohtaan, käsittelen, prosessoin,
totuutta silmiin katsoen.

Uskallan menneisyyteni verhoa raottaa,
juureni tunnustaa.
Isäni, äitini, isovanhempani,
jokaisen omalle paikalleen asettaa,
pois jalustoiltaan pudottaa.

Kukin olkoon sellainen kuin on,
vikoineen, hyveineen, inhimillisine tekoineen...

Ja pikkuhiljaa,
itseni luokse löydän.

Ja eräänä paivänä jälleen
olen vahvasti tolpillain!
Peilistä katsoo silmäni nuo tietäen
kuka olen, mistä tulen ja mihin olen menossa...

Sirpa -